Olen ajanut karjalan kielen ja karjalaisten aseman parantamista Suomessa puoluepolitiikan kautta aktiivisesti, systemaattisesti ja johdonmukaisesti vuodesta 2015. Kuuden vuoden aikana olen käynyt lukemattomien keskusteluja aiheesta poliitikkojen ja puolueaktiivien kanssa, ja joukkoon on mahtunut nykyisen hallituksen ministereitä, hallituspuolueiden kansanedustajia, erityisavustajia, valtiosihteerejä, puolueen työntekijöitä, puolueaktiiveja ja puolueiden päättävien elinten jäseniä. Kaikilla näillä ihmisillä on kaksi yhdistävää tekijää:

1. He kaikki välittävät karjalaisista erittäin paljon, pitävät karjalaisten oikeuksia erittäin tärkeinä ja arvostavat valtavan paljon sitä työtä, mitä minä ja muut karjalaiset kielemme, kulttuurimme ja ihmisoikeuksiemme eteen teemme.
2. Kukaan heistä ei ole saanut tehtyä asian eteen yhtään mitään konkreettista.

Mitä meidän karjalaisten pitäisi tarkalleen ottaen tuolla välittämisellä tehdä? Tuovatko kauniit sanat kielenopettajia peruskouluihin? Antaako arvostus euroja elvytystyöntekijöiden tileille? Luoko empatia turvaavaa lainsäädäntöä? Meillä on käsillämme oikeita ongelmia jotka vaativat oikeita ratkaisuja. Päättäjissä minua kiinnostaa valta ja se miten he sitä käyttävät. Jos poliitikko tarjoaa pelkkää tappolinjan jatkoa vailla mitään muutoksia, on herttaisen yhdentekevää, tekeekö hän sen kasvot vihan irveessä vai kulmat myötätuntoisesti kurtullaan. Mikään ei merkitse minulle vähempää kuin kansanedustajan sääli.

Kuten olen täällä kirjoittanut, on kielen ja kulttuurin elvytystyö asiantuntijatyötä, ja se vaatii kunnon resursointia. Se vaatii pätevyyttä, mutta ennen kaikkea lainsäädäntöä, instituutioita ja rahaa. Pätevyyttä yhteisöltä kyllä löytyy, mutta instituutioita, lakeja ja rahoitusta emme voi loihtia tyhjästä. Se valta on poliitikoilla ja virkamiehillä, ja ainoa asia mitä toivon on, että he tekisivät työnsä, jotta me voisimme tehdä omamme.

Päättäjät kuitenkin tuhlaavat aikansa yhdentekevään lässytykseen sen sijaan, että oikeasti puuttuisivat todettuihin ongelmiin. Aikaa tuhlataan loputtomiin selvityksiin, strategioihin ja tahtotilojen ilmaisuihin, joissa mietitään yhä uudelleen sitä, että halutaankohan tässä nyt lopettaa tätä kansanmurhaa vai ei. Kierretään loputonta kehää, jossa samoja asioita selvitetään yhä uudelleen ja sitten pohditaan, että voisi ehkä selvittää, että mitä vaikutuksia sillä edellisellä pohdinnalla on ollut. Katsokaa ympärillenne, te puusilmäiset houkat! Näettekö yhtäkään karjalan kielen luokkaa yhdessäkään peruskoulussa? Näettekö yhtäkään lakia karjalaisten tueksi? Näettekö karjalan kielen ja kulttuurin elvytystä valtion budjetissa? Ei tätä työtä voi pelkällä hyvällä tahdolla tehdä. Tahtotilat ja yleistason periaatelauselmat ovat valtiollinen vastine sosiaalisen median “thoughts and prayers” -postauksille.

Tämä hallitus on valmistelemassa kielipoliittista ohjelmaa, joka valmistuu pian. Hallituspuolueista on koko kauden viestitty, että tässä sitten puututaan näihin karjalaisten kohtaamiin ongelmiin. Nähtäväksi jää. Siitä voi tulla joko täysin yhdentekevää roskaa tai siitä voi tulla ensimmäinen askel siihen suuntaan, että Suomi voisi joskus lopettaa karjalaisten sorron. Ohjelman onnistuminen mitataan sillä, mitä todellista, konkreettista hyötyä sillä on tämän maan kielivähemmistöille.

Tämä hallitus on suureen ääneen hehkuttanut itseään ihmisoikeushallituksena. Jos se ei kaikkien hunajaisten sanojensa jälkeen tee yhtään mitään karjalaisten aseman parantamiseksi, otan seuraavalla kerralla vastustajakseni mieluummin mahdollisimman kylmän oikeistohallituksen. Ainakin heillä on pokkaa myöntää, etteivät karjalaiset kiinnosta heitä hiukkaakaan.