Karjalaisilla ei tällä hetkellä ole Suomessa mitään laillista asemaa. Ellei tilanteeseen saada muutosta, karjalan kieli ja karjalainen kulttuuri tulevat kuolemaan. Karjalaiset kärsivät nykytilanteesta ja mitä kauemmin epäkohdat jätetään korjaamatta, niin kauan kärsimys kasvaa ja syvenee. Tilanteeseen vaaditaan muutosta, ja suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä valta toteuttaa tuo muutos on eduskuntapuolueilla.

Puolueet ovat kuitenkin olleet kovin haluttomia tekemään näitä muutoksia, eikä sen suhteen ole odotettavissa merkittäviä muutoksia puolueiden toiminnassa. Puolueet eivät ole karjalaisten liittolaisia, eivätkä ne tule sellaisiksi muuttumaan nähtävissä olevassa tulevaisuudessa.

Valta vaihtuu Suomessa neljän vuoden välein, mutta valtarakenteet pysyvät silti samoina. Eduskunta käyttää edelleen lainsäädäntövaltaa, valtioneuvosto toimeenpanovaltaa ja ministeriöt vastaavat edelleen eri hallinonhaaroista. Hallinnon rattaat pyörivät edelleen samoilla urillaan, vaikka niiden pyörittäjien miehitys vaihtuu. Suuri osa politiikasta keskittyykin näiden olemassa olevien hallintorakenteiden hienosäätöön ja niiden tuottamiin politiikan sisältöihin reagoimiseen.

Karjalaisten osalta tässä ongelmana on se, ettei meitä nyt käytännössä huomioida näissä vakiintuneissa hallintorakenteissa. Opetus- ja kulttuuriministeriö ei käsittele karjalan kielen opetusta eikä karjalaista kulttuuria, koska ei ole olemassa lakeja jotka siihen velvoittaisivat tai vakiintuneita käytäntöjä jotka tähän ohjaisivat. Oikeusministeriö käsittelee kansalaisten oikeuksien toteutumista, mutta karjalaisten oikeuksia ei voi rikkoa, kun meille ei valtio ole koskaan sellaisia tunnustanut. Politiikan vakioraiteet kulkevat ohitsemme eivätkä niillä kiitävät puoluejunat ehdi vilkaista radan laidoille.

Politiikassa on aina todella paljon eri politiikan aloja ja lukemattomia eri asiakysymyksiä, joita käsitellä. Puolueiden huomiosta siis kilpailevat jatkuvasti niin monet asiat, ettei kaikille löydy riittävästi tai ollenkaan aikaa. Sellaisillekaan kysymyksille, joiden suhteen puolue voisi arvojensa puolesta olla myötämielinen.

Karjalaiset joutuvat siis jatkuvasti kilpailemaan asioineen puolueiden huomiosta, ja kilpailuasetelma on painotettu meitä vastaan. Puolueiden toimintaa kun ohjaavat monet muutkin asiat kuin vain sen arvot. Ennen kaikkea julkinen keskustelu, kannatuspotentiaali ja politiikan megatrendit ja suuret kysymykset, kuten talous. Karjalaisten on hyvin vaikea tuoda asioitaan suurella painolla julkiseen keskusteluun, sillä ne koskettavat henkilökohtaisesti vain vähemmistöä, karjalaisia itseään. Samasta syystä karjalaisten oikeuksia edistämällä puolueilla ei ole lunastettavissa suuria äänimääriä tai gallup-hypähdyksiä, eikä karjalaisten oikeuksilla vaikuteta kansantalouteenkaan. Kyse on yksinkertaisesti karjalaisten hyvinvoinnista ja ihmisoikeuksista, eikä niissä ole mitään kannustetekijöitä puolueille.

Politiikan painopisteisiin vaikuttaa myös valittujen edustajien oma asiantuntemus ja omat kiinnostuksenkohteet. Yhdelläkään puolueella ei ole eduskunnassa ainoatakaan henkilöä, joka tietäisi karjalaisten asioista mitään tai ottaisi ne erityiseksi painopisteekseen.

Ollaan siis tilanteessa, jossa puolueilla on hyvin vähän mitään syitä edistää karjalaisten oikeuksien toteutumista. Karjalaisten asiat eivät nouse hallintorakenteiden itsensä piiristä, karjalaiset kilpailevat huomiosta lukemattomien muiden asioiden kanssa, ja kun puolueiden on tehtävä priorisointia sen suhteen, mitä asioita ne painottavat, on karjalaiset helppo jättää prioriteettilistan häntäpäähän, koska siitä ei koidu puolueille yhtään mitään haittaa.

Tämä ei tarkoita sitä, ettei puolueiden piiristä tehtäisi mitään. Puolueissa on kyllä toimijoita, jotka ovat karjalaisia, tietävät karjalaisten asioista tai haluavat vahvasti tukea karjalaisia. Heitä vain ei juurikaan ole merkittävillä vaikutuspaikoilla, ja vaikka joidenkin puolueiden piiristä joskus tehdäänkin yksittäisiä politiikan tekoja karjalaisten puolesta, kokonaisuudessaan niiden vaikutus jää vähäiseksi, kun tekoja on harvoin ja ne ovat mittakaavaltaan pieniä. Karjalaispolitiikan onnistumista täytyy kuitenkin mitata sen suhteen, mitkä todelliset vaikutukset ovat ja mikä niiden todellisten ongelmien tilanne on. Kun tilanne on yhä se, että karjalan kieli ja kulttuuri ovat kriittisesti uhanalaisia eikä karjalaisilla ole mitään asemaa eikä tukirakenteita, ei se valitettavasti tätä kuvaa muuta että jonkun puolueen piiristä löytyy hyvää tahtoa karjalaisia kohtaan tai että yksittäinen puoluetoimija on todella tehnyt parhaansa jossain tietyssä vaikuttamisen paikassa. Tulokset ratkaisevat.

Puolueet eivät siis ole olleet karjalaisille tehokkaita liittolaisia, ne eivät sitä ole nyt eikä ole odotettavissa, että ne olisivat lähiaikoina sellaisiksi muuttumassa. Siksi parasta karjalaispolitiikkaa puolueilta olisikin antaa karjalaisille itselleen tarpeeksi aseita, että karjalaiset voivat itse suojautua valtiolta ja käydä omaehtoisesti kamppailua oikeuksiensa puolesta. Mitä vähemmän riippuvaisia karjalaiset ovat puolueista, sitä paremmin puolueet ovat onnistuneet.

Mitä tämä sitten tarkoittaa käytännössä? Ensisijaisesti se tarkoittaa karjalaisten ottamista mukaan niiden valtionhallinnon rakenteiden piiriin, jotka politiikan arjen pitkälti määrittelevät. Karjalaisille tarvitaan jonkinlainen oma edustava elin valtionhallinnon piirissä, kuten muilla ryhmillä on. Saamelaisia edustaa Saamelaiskäräjät, romaneja Romaniasiain neuvottelukunta (RONK). Mitään vaalijärjestelmiä karjalaisille ei kannata rakentaa, joten jonkinlainen RONK-tyyppinen ratkaisu lienisi toimivin. Tärkeintä olisi, että osana hallintoa toimisi taho, jolle karjalaisten asiat on ensisijainen tehtävä eikä yksi työ lukemattomien muiden joukossa, ja että se koostuisi henkilöistä, joilla on aitoa asiantuntijuutta karjalaisia koskevien kysymysten suhteen.

Tämä ei itsessään vielä ratkaisi mitään ongelmia, mutta tällainen luo pohjan sille, että niitä ongelmia voidaan edes alkaa ratkaisemaan millään mielekkäällä tavalla. Todelliset ongelmat vaativat todellisia resursseja, ja tämän toiminnallisen pohjan valaminen on välttämätön ensiaskel kohti toimivaa karjalaispolitiikkaa. Tarvitaan edustustaho, jota viranomaiset ja poliitikot joutuvat kuuntelemaan, ja sen lisäksi tarvitaan politiikan leipäviljaa eli rahaa ja rakenteita. Kun karjalaisten oikeuksien vaalimiseen velvoitetaan lainsäädännöllä, ja työhön taataan riittävät rahalliset resurssit ja pääsy esimerkiksi koulutusjärjestelmän piiriin, saa karjalaispolitiikka hieman omaa liikkumisvaraa, eikä ole joka ainoassa pienimmässäkin asiassa täysin riippuvainen hyväntahtoisuudesta, jonka nyhtäminen irti puolueista on vaikeaa ja resursseja suhteettomasti kuluttavaa.

Mitä vahvemmat puitteet karjalaispolitiikalle luodaan valtion itsensä piiriin, sitä vähemmän puolueiden tarvitsee olla asian suhteen aloitteellisia, ja sitä paremmat valmiudet niillä on tehdä järkeviä päätöksiä sitten kun karjalaisia koskevia poliittisia kysymyksiä tulee reagoitavaksi. Politiikassa valmistelija on merkittävä vallankäyttäjä, ja mieluummin näkisin karjalaispoliittisia kysymyksiä valmistelevan sellaisen viranomaisen, jolla on asiaan pätevyys ja jonka ensisijainen tehtävä karjalaisten asiat on, kuin että niitä valmistelee vasemmalla kädellä muiden töiden ohella ylityöllistetty oikeusministeriön virkamies tai kansanedustaja, joka ei millään jaksaisi perehtyä karjalaiskysymyksiin muttei halua näyttää välinpitämättömältä asian suhteen.

Mitä enemmän karjalaispolitiikassa liikutaan tähän suuntaan, sitä enemmän iloa olisi myös siitä vähäisestä huomiosta, jota puolueet onnistuvat silloin tällöin karjalaisille irrottamaan. Kun puolueilla ei kuitenkaan ole edellytyksiä toimia karjalaisten liittolaisena, parasta ystävyyttä on vähentää niiden omaa ylivaltaa karjalaisista.