Tuomo Kondie

Kansanedustaja Saara Hyrkkö (vihr.) teki toukokuussa eduskunnassa kirjallisen kysymyksen karjalaisten oikeuksien turvaamisesta. Perustelut ja taustoitus löytyvät linkistä, mutta itse kysymys meni näin:

Mihin toimiin hallitus ryhtyy varmistaakseen, että karjalankielisten kielelliset ja kulttuuriset oikeudet tulevat turvatuiksi lainsäädännössä tavalla, joka mahdollistaa pitkäjänteisen elvytystyön karjalan kielen ja karjalaisen kulttuurin suojaamiseksi ja kehittämiseksi?

Kesäkuun alussa tiede- ja kulttuuriministeri Antti Kurvinen (kesk.) toimitti vastauksensa. Tiivistetysti ministeri toteaa, että karjalan kieli huomioidaan hallitusohjelmaan kirjatussa kielipoliittisessa ohjelmassa, joka on osa hallituksen laajempia kielipoliittisia uudistuksia, ja jonka on tarkoitus valmistua vuoden 2021 aikana. Eli suomeksi käännettynä hallitus tekee ohjelman ja kahtelee, että mitä siinä sitten tuli sanottua. Tämä on ollut kaikkien hallituspuolueiden edustajien vakiovastaus koko hallituskauden ajan kaikkia karjalaisten asemaa koskeviin kysymyksiin, eli siinä ei itsessään ole mitään uutta.

Perusteetonta positiivisuutta

Itse vastauksen ydintä oleellisempaa ministerin vastaustekstissä on kuitenkin sen perustelut. Ministerin vastauksessa lukee esimerkiksi näin (korostus omani):

“Perustuslain 17 §:n 3 momentissa turvataan muiden ryhmien kielelliset ja kulttuuriset oikeudet
perusoikeuksina. Nämä oikeudet koskevat kaikkia ryhmiä ja kielellisiä vähemmistöjä, vaikka
momentissa mainitaan erikseen vain saamelaiset, romanit ja viittomakieliset.

Karjalankielisillä on muiden kieliryhmien tavoin oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja
kulttuuriaan. Näin ollen kaikki kielet ovat tärkeitä – riippumatta niiden oikeudellisesta asemasta.

Yleisluontoinen toteamus siitä, että kaikilla ryhmillä on oikeus ylläpitää kieltään ja kulttuuriaan, ei velvoita valtiota yhtään mihinkään. Valtion ei tarvitse järjestää karjalan kielen opetusta yhdessäkään koulussa (eikä järjestäkään), järjestää karjalankielisiä palveluita (eikä järjestäkään) eikä antaa mitään tukea elvytystyön (jota annetaankin aivan minimaalisesti). Kun pykälä ei velvoita yhtään mihinkään aktiiviseen tukeen, tarkoittaa se käytännössä vain sitä, että valtio ei saa aktiivisesti estää ihmisiä käyttämästä karjalan kieltä tai rangaista siitä. Se, että valtio toteaa, ettei se itse saa aktiivisesti suunnitella ja toteuttaa kansanmurhaa, ei varsinaisesti ole vielä kovin vahva laillinen asema.

Toteamus siitä, että kaikki kielet ovat tärkeitä, ei taas tarkoita oikeastaan mitään. Tavallinen kansalainen voi todeta, että pitää karjalan kieltä tärkeänä, jos hän on sitä mieltä että kieli on arvokas ja toivoo sen säilyvän. Sen sijaan hallitus on vastuussa Suomen valtion johtamisesta ja pystyy suoraan päättämään siitä, minkälaisen aseman ja millaista tukea valtio karjalan kielelle antaa. Valtio ja hallitus viestivät arvostuksestaan konkreettisilla teoilla, ja on hivenen absurdia, kun hallituksen edustaja toteaa että karjalan kieli on tärkeä riippumatta siitä, että sitä tärkeyttä ei osoiteta valtion toiminnassa millään tapaa.

Pikkurahojen paisuttelua

Lisäksi Kurvisen vastauksessa puhutaan valtion antamasta tuesta karjalan kielen elvytystyölle:

“Opetus- ja kulttuuriministeriö on jo usean vuoden ajan ottanut karjan kielen opetuksen ja tutkimuksen huomioon Itä-Suomen yliopiston yhtenä valtakunnallisena tehtävänä. Itä-Suomen yliopiston saamaan valtionrahoitukseen sisältyy vuosina 2021-2024 vuosittain 170 000 euroa tämän perusteella. Tämän lisäksi opetus- ja kulttuuriministeriön on myöntänyt Itä-Suomen yliopistolle vuosiksi 2020-2022 karjalan kielen elvytykseen yhteensä 200 000 euroa. Päätöksiä tarvittavista jatkotoimenpiteistä päästään tekemään elvytystyöstä saatujen kokemusten perusteella. Jo tätä ennen Karjalan Kielen Seura ry toteutti karjalan kielen elvytysohjelmaa vuosina 2017-2019 opetus- ja kulttuuriministeriön erityisavustuksella.”

Vastaus on annettu vähän ennen kuin opetus- ja kulttuuriministeriön selvitys Karjalan Kielen Seuran elvytystyöstä valmistui. Selvityksestä käy ilmi, että kyseinen ohjelma oli täysi farssi, ja siihen liittyi massiivisia avustusrahojen väärinkäytöksiä. Siitä vyyhdistä olen kirjoittanut aiemmin täällä.

Kaikki tuki karjalan kielelle ja karjalaiselle kulttuurille mitä valtio antaa, menee nyt siis Itä-Suomen yliopiston kautta. 170 000 vuodessa karjalan kielen opetukseen ja tutkimukseen ja 200 000 euroa kahden vuoden elvytysohjelmalle (vastauksessa on virhe, rahoitus on myönnetty vuosille 2021-2022 eikä 2020-2022). Itä-Suomen yliopisto tekee tässä todella hyvää työtä, mutta tällainen tuen määrä kokonaisen vähemmistökansan tarpeisiin on aivan naurettavan pieni. Tyhjää parempi totta kai, mutta ei sillä todellista vaikuttavaa ja pitkäkestoista elvytystyötä tehdä. Vertailuksi voi todeta, että siinä missä karjalan kielen elvytys saa 100 000 euroa vuodessa, on ministeri Kurvisen palkka 121 764 euroa vuodessa. Valtio siis tukee Antti Kurvista henkilökohtaisesti enemmän kuin koko karjalan kielen elvytystä.

Puheet ilman toimia ovat arvottomia

Kurvisen vastauksessa annetaan karjalaisten nykyisestä tilanteesta positiivinen kuva, mutta perustelut ovat täysin kestämättömät. Tilanne esitetään siten, että itse asiassa karjalaisilla menee hyvin kun saavat puuhastella rauhassa ilman että tarvitsee edes pelätä valtion toteuttamaa etnistä puhdistusta, ja että itse asiassa valtio jalomielisesti jopa tukee tuota toimintaa lähes yhtä paljon kuin se tukee Antti Kurvista. Että hyvinhän tässä menee. Vaan kun elvytystyö ei ole mitään kivaa harrastustoimintaa vaan vaativaa asiantuntijatyötä vähemmistökansan kielellisten ja kulttuuristen ihmisoikeuksien turvaamiseksi. Se tarvitsee kunnon rakenteita tuekseen ja kunnon resursoinnin, kuten olen täällä kirjoittanut.

Minkä tahansa ongelman ratkaiseminen vaatii sen, että ongelman olemassaolo ensin tunnustetaan. Ainakaan vastauksensa perusteella ministeri Kurvinen ei ihan aidosti tunnu tajuavan, että karjalaisten nykyinen tilanne Suomessa on eksistentiaalinen kriisi. Kieli ja kulttuuri ovat ihan aidosti vaarassa tulla tuhotuksi kokonaan, ja se aiheuttaa hirvittävän määrän inhimillistä kärsimystä kokonaiselle kansalle. Niin kauan kuin tilanteeseen ei määrätietoisesti puututa, valtion rakentamat kärsimyksen rattaat jatkavat tasaisen tappavaa jauhantaansa arpeuttaen yhä uusia sukupolvia. Näin ei kuitenkaan tarvitsisi olla. Tiedämme keinot ongelman ratkaisemiseksi, meiltä puuttuu enää vain se, että hallitus antaisi meidän käyttää niitä keinoja ja tehdä työmme.

Hallitus on joka käänteessä vedonnut tulevaan kielipoliittiseen ohjelmaan karjalaisten ongelmien ratkaisijana. Sen onkin sitten näiden puheiden jälkeen parasta olla aivan tavattoman hyvä paperi. Siinä on selväsanaisesti asetettava tavoitteeksi kunnollisen laillisen aseman antaminen karjalaisille ja pysyvien ja riittävästi resursoitujen institutionaalisten rakenteiden luominen kielen ja kulttuurin pitkäjänteiselle ja ammattimaiselle elvytystyölle, sekä nimettävä ne konkreettiset toimet, joilla tähän päästään. Mikään yhtään vähempi ei yksinkertaisesti voi puuttua niihin ongelmiin, jotka karjalaisten nykyasemaan liittyvät. Eikä se työ lopu siihen, vaan tämä on se absoluuttinen minimipohja, jolle mitään vähänkään kestävämpää työtä on järkevä edes alkaa rakentamaan.

Ohjelmatyössä on tarkoitus kuunnella asiantuntijoita ja sidosryhmiä, joten mitä hartain toiveeni hallituspuolueiden edustajille on, että kuunnelkaa ihan oikeasti mitä heillä on sanottavanaan ja myös toimikaa sen mukaan. Karjalaisilla ei ole varaa enää yhteenkään vesitettyyn ohjelmapaperiin, emme voi tehdä työtämme pelkkien ympäripyöreyksien ja latteuksien tuella.