Opetus- ja kulttuuriministeriön tarkastus Karjalan kielen seuran avustusrahojen käytöstä on puolentoista vuoden jälkeen vihdoin valmis. Tarkastuksesta käy ilmi, että seura on toiminut hyvin monella tapaa yhdistyslain ja kirjanpitolain vastaisesti sekä käyttänyt saatuja avustusrahoja miten sattuu ja usein täysin vastoin niiden myöntötarkoitusta. OKM vaatiikin saaduista avustuksista yli puolet takaisin, tarkalleen ottaen 283 112,45 euroa.

En ala tässä käymään itse rahoitusepäselvyyksiä tai tätä raporttia tarkemmin läpi. Niiden suhteen löytyy paljon journalistisia artikkeleita, joissa niitä on perattu. Rahoitusepäselvyyksistä kirjoitti toukokuussa 2020 perinpohjaisen jutun LongPlaylle Outi Salovaara, jonka sivuäänessä itsekin olin äänessä. Nyt raportista uutisoi niin ikään Salovaara Suomen Kuvalehdessä, ja myös Hesari, Karjalainen ja Savon Sanomat ovat aiheesta kirjoittaneet. Laajemmasta kontekstista taas voi lukea Isosta Numerosta, joka keskittyy lähinnä muihin asioihin mutta on oleellinen tapauksen kannalta siksi, että arkkipiispa Leo antoi siinä harvinaisen haastattelun ja myös syyttää siinä seuran sotkuista sen työntekijöitä.

Tapausta on siis puitu ahkerasti ja tullaan puimaan vastakin, joten keskityn tässä tekstissä siihen, mitä tapahtunut tarkoittaa Suomen karjalaisyhteisön ja karjalan kielen ja kulttuurin elvytyksen kannalta.

Aloitetaan tulevasta. KKS:n rahoitusvyyhti kriisiytti koko karjalan kielen ja kulttuurin elvytyksen yli vuodeksi, mutta nyt elvytysohjelma on Itä-Suomen yliopiston alaisuudessa ja ammattilaisissa käsissä. Tilanne on siis vakaa, mutta vain toistaiseksi. Rahoituskausi on vain 2021-2022 ja sen jälkeen tulevaisuus on vielä auki. Rahoitus on tällä hetkellä myös erittäin matalalla tasolla, vain 200 000€ kahdelle vuodelle. On selvää, että tällaisella projektilla ei vielä pitkälle elvytetä, mutta se on hyvä pohja, jonka päälle rakentaa.

Nyt on tärkeää varmistaa se tulevaisuus. Selvää on, ettei Karjalan kielen seuralle voi enää ikinä antaa mitään karjalaisten hyväksi tarkoitettuja rahoja. Vaan ei niitä pidä antaa millekään muullekaan yhdistykselle, ja sanon tämän itse karjalaisyhdistyksen puheenjohtajana. Karjalaisyhdistyksillä on erittäin tärkeä rooli elvytystyön kokonaisuudessa, mutta ei elvytyksen koordinaattoreina vaan ruohonjuuritason toimijoina ja yhteisön edustajina. Yhdistys on elvytystyön johtajaksi hallintomalliltaan täysin sopimaton organisaatio, sillä niissä valta voi vaihtua nopeasti tai vaihtoehtoisesti jämähtää samoihin käsiin vailla läpinäkyvyyttä, eikä niissä ole mitään takeita johdon ammattitaidosta tai pätevyydestä. Elvytystyö koskee koko yhteisöä, ja kun mikään yhdistys ei voi sanoa edustavansa kaikkia karjalaisia, on vallan keskittäminen näin epädemokraattista.

Elvytys on myös asiantuntijatyötä, joka vaatii todella erikoistunutta ammattitaitoa, kokemusta ja koulutusta. Yhteisöllä tulee olla autonomia omaa kieltään ja kulttuuriaan koskevissa asioissa, mutta yhteisön jäsenyys ei vielä tee kenestäkään elvytystyön ammattilaista. Siksi elvytystyötä koordinoimaan täytyy perustaa virallinen, valtion alaisuudessa oleva elin, joka koostuu niin karjalaisyhteisön edustajista kuin elvytyksen asiantuntijoista, ja jolla on jatkuva ja riittävän suuri rahoitus. Tällaisen elimen voisi hyvin rakentaa esimerkiksi Itä-Suomen yliopiston alaisuuteen, mutta sen rahoituksen on tultava suoraan valtiolta niin, ettei yliopiston hallinto voi päätöksellään sen toimintaa lakkauttaa tai siitä leikata. Kyseessä on kuitenkin vähemmistökansan kielelliset ja kulttuuriset oikeudet, joten sen aseman on tultava lainsäädännöstä. Tärkeä osa elvytystyön tulevaisuuden varmistamista onkin karjalaisten oikeuksien turvaaminen perustuslain 17. §:n 3. momenttiin saamelaisten ja romanien ohella, ja erillisen karjalaislain säätäminen noiden oikeuksien määrittelemiseksi tarkemmin.

Viime vuodet ovat olleet karjalaisyhteisölle raskaita ja nyt on aika parantaa haavoja sekä kääntää katse tulevaan. Mutta osana parannustyötä on pakko käsitellä tapahtunutta. Etenkin kun kyse on koko yhteisöä järkyttäneestä ja suurta tuhoa ja kärsimystä aiheuttaneesta vyyhdistä, on pakko miettiä myös sitä, että kuka tästä on vastuussa. Ison numeron haastattelussa arkkipiispa syyttää sotkusta elvytystyöntekijöitä. OKM:lle antamassaan raportissa hän ja seuran sihteeri Juha Kotipelto taas osoittavat syyttävät sormensa Opetus- ja kulttuuriministeriöön ja seuran kirjanpitäjään.

Arkkipiispalta on unohtunut kymmenestä käskystä kahdeksas: ”Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi.”

Nämä syytökset ovat puhtaita valheita, ja vieläpä surkeita sellaisia. Yhdistyksen kaikesta toiminnasta ja etenkin sen rahankäytöstä vastaa aina yhdistyksen hallitus. Karjalan kielen seuraa on puheenjohtanut sen perustamisesta asti arkkipiispa Leo, sihteerinä taas toimi loppuvuoteen 2019 Pertti Lampi, ja vuosien ajan erinäisissä keskeisissä toimissa seurassa on ollut arkkipiispan serkku Juha Kotipelto. Nämä kolme ovat avustusten aikaan käyttäneet seurassa pääasiallista valtaa, ja heille myös kuuluu siitä vastuu. Muiden syyttely on raukkamainen tapa yrittää paeta omaa vastuutaan.

Lisäksi elvytystyöntekijöiden syyttely on kohtuutonta, julmaa ja häpeällistä siksikin, että juuri he ovat niitä, jotka koko karjalaisyhteisöä työllään kannattelevat. Meillä ei ole valtioinstituutioiden tukea eikä juurikaan rahoitusta, ja voimamme on yhteisössä itsessään ja niissä ihmisissä, jotka ovat omistaneet työnsä yhteisen kielemme ja kulttuurimme varjelemiseksi. Sitä työtä tehdään aivan liian usein liian pienellä palkalla tai kokonaan maksutta, ja tässä tapauksessa KKS vielä jätti heille palkkoja maksamatta tehdystä työstä. He, joille yhteisömme on kaikista eniten velkaa, sai seuran johtotroikalta kaikista julmimman ja kylmimmän kohtelun. Minulle se on loukkaus ihan koko yhteisöä kohtaan.

Tapauksen vakavuutta lisää se, että karjalaisyhteisö on jo valmiiksi äärimmäisen haavoittuvassa asemassa ja resurssit ovat minimaalisia. Parin vuosisadan aggressiivisen assimilaatiopolitiikan jälkeen kieli ja kulttuuri ovat todella uhanalaisia ja syrjintä on arpeuttanut kokonaisia sukupolvia ja jättänyt ylisukupolviset traumat. Tällaisessa tilanteessa ei ole yhtään varaa tuhlata niitä vähäisiä resursseja mitä käytössä on, mutta niin KKS vain teki. Huonosta tilanteesta tehtiin entistäkin kurjempi ja jälkien siivoaminen jätettiin muille.

Karjalan kielen seura sai aikanaan todella paljon hyvää aikaan, ja se on tärkeää tunnustaa. Se työ, mitä me teemme nyt, tehdään heidän valamansa perustuksen päälle. Erityisen merkittävää oli karjalan kielen ja kulttuurin oppiaineen saaminen Joensuuhun, ja se on tuottanut uuden karjalaisasiantuntijoiden sukupolven, jonka tehtäväksi jää nyt KKS:n sirpaleiden kerääminen ja työn jatkaminen. En itsekään olisi tässä nyt ilman sitä. Väärinkäytökset eivät vie vanhojen onnistumisten ja saavutusten arvoa.

Samalla vanhat saavutukset eivät kuitenkaan tee teoista vähemmän vakavia. KKS onnistui saamaan itselleen elvytystyössä monopoliaseman, jota se käytti sysätäkseen muita toimijoita syrjään ja vaaliakseen omaa valta-asemaansa mustasukkaisesti. Seura sai itselleen kaikki elvytystyöhön myönnetyt varat ja käytti niitä vastuuttomasti ja miten sattuu. Seura vaati muilta paljon vapaaehtoistyötä ja jätti lopulta työntekijät palkatta, ja raportista käy ilmi, että samaan aikaan arkkipiispa, Lampi ja Kotipelto keräsivät avustusrahoista itselleen huomattavia summia.

Seitsemäs käsky: ”Älä varasta.”

Elvytystyön kriisiyttäminen jätti yhteisön muut edustajat korjailemaan heidän jälkiään ja siivoamaan heidän sotkujaan, ja yli vuoden ajan todella moni joutui puurtamaan palkatta sen eteen, ettei työ loppuisi kokonaan. Itsekin käytin siihen satoja tunteja palkatonta työaikaa, ja tuo vuosi oli niin minulle kuin monelle muullekin äärimmäisen stressaavaa ja uuvuttavaa aikaa.

Nyt olemme kuitenkin hyvällä uralla ja suunta on eteenpäin. Yhteisömme on selvinnyt lukemattomista kriiseistä ja selviämme tästäkin. Emme Karjalan kielen seuran avulla vaan siitä huolimatta. Elvytystyötä kaiken tuon kaaoksen keskellä tehneille työntekijöille kuuluu kaikki kiitos ja arvostus. Arkkipiispa, Lampi ja Kotipelto taas toivottavasti osaavat vastaisuudessa pysyä kaukana kaikesta karjalaisyhteisön työstä.

Kirkko opettaa, että Jumala on armollinen. Vaan minä en ole sen paremmin kirkko kuin Jumalakaan. Arkkipiispa on aiheuttanut häikäilemättömällä toiminnallaan valtavan määrän inhimillistä kärsimystä todella monelle ihmiselle ja tehnyt hirvittävää tuhoa karjalaisyhteisölle. Ehkä hänen esimiehensä vielä antaa sen hänelle anteeksi. Minä en anna.